Pullollisia

Delamotte on keskikokoinen samppanjatalo Mesnilissä, jonka erityispiirre on sen kytkös kulttiviini Saloniin: Saman omistajan, Laurent-Perrierin, tallissa Delamotte on oikeastaan eräänlainen Salonin kakkosmerkki. Vuosina, joina Salonia ei tehdä, kaikki rypäleet menevät Delamotten käyttöön. Lisäksi nyt kyseessä olevaa vuosikerrallista blanc de blancsia hienompaa viiniä talo ei edes tuota. Vuosikerralle 2002 Salon-korttia ei ole pelattu, sillä kyseiseltä vuodelta on toki pantu pulloihin erä vielä maailmalle lähtöään odottavaa S-samppanjaa. Viinin tuoksu on nuorelle bdb:lle hyvin tyypillinen: siinä on tiukan kirpeähköä vihreää omenaa, ruohoa sekä vesimelonia, tässä vaiheessa käytännössä täysin vailla mitään kypsempiä sävyjä. Maku jatkaa samaa, vaimean kypsymätöntä linjaa: limeä, sitruunankuorta ja raa'ahkoa omenaa. Viini on kireä ja kirpeä, mutta sen tasapaino on  siitä huolimatta kohtuullisen hyvä. Tämänkin pullon kohdalla on kuitenkin pakko todeta, että sulkija päällään y...

Viikonloppuna oli pieni aihe juhlaan, joten pullokoonkin piti olla pykälän arkilauantaita suurempi. Nyt maistoin tätä useaan kertaan erinomaiseksi todettua viiniä ensimmäistä kertaa magnumista. Tuoksu on paahteinen, ruskean sokerin, liljan ja punaisten omenien sävyttämä. Maku on runsas ja sitruunan hallitsema, mutta mukana on toki myös pyöreämpiä hedelmäsävyjä, kuten kookosta ja hunajamelonia. Vuosikerralle tyypilliseen tapaan runsas hapokkuus loihtii viinille hienon rungon ja takaa samalla pitkähkön jälkimaun. Aikaisempiin normaalipullollisiin verrattuna viini on magnumista nautittuna huomattavasti vähemmän kypsä, samalla kun kellarissa vietettävien lisävuosien tarjoamaa, vielä avautumatonta potentiaalia on aistittavissa annos enemmän. Jos fyysiset ja taloudelliset parametrit antavat myöden, huippusamppanja on epäilemättä aina parhaimmillaan magnumissa. Tästä Henriotista sanoisin nyt, että normipullot kannattaa nauttia seuraavan viiden vuoden aikana ja magnumit, jos malttaa, va...

Boizel on ainakin Suomessa suhteellisen tuntematon, mutta tuotantomäärältään suuri samppanjatalo ja Joyau de France talon pinot-voittoinen prestige-cuvée. Tämä on itsellenikin uusi tuttavuus ja innostusta toki kasvattaa pullossa jo tovin ikää saanut huippuvuosikerta. Hedelmävetoisessa tuoksussa on kantarellia, kypsää ananasta, punaista omenaa, siirappia ja sokeroituja pikkuleipiä. Paahteisuutta ei tässä viinissä juurikaan ole. Maku on suuntäyttävän kermainen ja toffeen sävyttämä; hedelmäisyys on toisaalta suussa lähinnä kypsää sitruunaa. Lopun hapokkuus on vuosikerralle tyypillisen tarmokasta ja jää mukavana jälkimakuna suuhun pyörimään. Tämä on mainio kypsä samppanja, kokonaisuus on puhdaspiirteinen ja tasapainoinen. Tuoksu on jonkin verran parempi kuin aavistuksen yksiulotteinen maku, eli kyseessä ei silti ihan ole todellinen huippuviini. Tästä viinin sokkona saanut kaverinikin oli kanssani aivan samaa mieltä. Jos näitä jostain sattuu löytämään, kannattaa kyllä kerätä käyttö...