Pullollisia

Perjantaina lasissa oli pitkästä aikaa rosésamppanjaa. Sokkona viiniä olisi voinut olla pelkän värin perusteella hankala tunnistaa roséeksi, niin kalpea se pientä kuparinpunaista häivähdystä lukuun ottamatta oli. Viinin tuoksu aukeaa heti vasta-avatusta kylmästä pullosta kaadettunakin mukavan runsaana. Se on myös kauniisti kerroksekas: Päällimmäisenä ovat tummat marja- ja hedelmäsävyt , joista erottuvimpina ovat voimakas, puhdaspiirteinen kirsikka sekä boysenmarja. Näitä tukee kypsähkö, tasainen paahteisuus, ja kokonaisuuden kruunaa kermainen, jopa voihin taittuva samettisen pehmeä aromi. Maussa on kypsää vadelmaa, hapokasta mansikkaa ja verigreippiä. Hapokkuus on vuosikerran luonteen mukaisesti tasaisen runsasta ja suuntäyttävää, ja se jättää vadelmaisen jälkimaun viipyilemään suussa varsin pitkään. Siinä missä tuoksu on jo hienosti avautunut ja moniulotteinen, on maku kokonaisuutena kuitenkin yksiulotteisempi ja sävyiltään karkeampi. Erityisesti jälkimaussa on vielä aika reilu

Koko juhannus kului tällä kertaa ilman ensimmäistäkään samppanjapisaraa, joten heti maanantai-iltana piti kaivella kellarista kuplivaa juotavaa. Käsi osui tällä kertaa Philipponnatin ikääntyneeseen blanc de blancsiiin. Viinin väri on kevyen kullankeltainen, ja siinä on varsin pienet, terhakat kuplat. Ensituntuma tuoksusta on huolestuttavasti sherryyn taittuva, mutta aromi onneksi hälvenee juoman avautuessa ja lämmetessä eikä palaa ainakaan sen reilun parituntisen aikana, kun viiniä pullollisessa riittää. Tuoksu on toki kypsä, niin kuin tähän ikään ja erityisesti vuosikertaan kuuluu: keskeiset elementit ovat vaniljapulla, hyvin kypsä päärynä ja kokonaisuutta raikastava melko runsas sitruunankuoren sävy. Maussa on hyvä tasapaino kypsien vihreiden omenasävyjen sekä toisaalta trooppisempien hedelmien, kuten ananaksen, mangon ja persikan välillä. Hapokkuus kannattelee makua melko mukavasti tuntuen jopa yllättävän terävältä, vaikka kokonaisuus jättääkin melkeinpä yltäkylläisen nektar

Uusimpien Polien testaaminen sai kesäisenä perjantaina jatkoa nollakakkosesta, mutta nyt tavallisena vuosikertaversiona (ko. vuoden Winstonia joutunee vesi kielellä odottamaan vielä vuoden pari). Viinin tuoksu on jonkin verran paahteinen, mutta muuten kokonaisuutena melkoisen sulkeutunut. Kovasti yrittämällä nenään irtoaa kuitenkin ainakin limen kuoren, raparperin, korianterin ja piikiven aromeja. Maussa sija on lähinnä sitruunalla ja raa'alla omenalla. Hapokkuus on toki tiukkaa, mutta ei mitenkään päällekäyvää, erityisesti jälkimaku on kuitenkin tiukan kirpeän kitkerä tuntuen suussa karkean kulmikkaalta. Tämän vuoksi viini ei ainakaan tässä nykykunnossaan ole erityisen nautittava, enkä oikein osaa tästä aavistella lupausta suuresta tulevaisuudestakaan. Epäilemättä tämä voi vuosien myötä muuttua aivan toisenlaiseksi, sillä nyt Polle tuntuu kenties keskeneräisimmältä maistamaltani vuosikerran 2002 samppanjalta. Hiukan samanlainen tunne tuli Roedererin nollakakkosesta tuore