Hieno ilta

Perjantai-illan pikkupruuvissa ihasteltiin tällä kertaa kolmea perinteistä huippuviiniä.

Bollinger R.D. 1988

RD-Bollyn korkki oli vaihdettu jo kesäkuussa 1999, ja se poistuikin pullosta suhteellisen vaimean sihauksen saattelemana. Tuoksu on aluksi aika erikoisen oloinen, siinä on raakaa herkkusientä ja keväisen meren aromia eikä minusta mitenkään erityisen miellyttävällä tavalla. Se kuitenkin vähitellen tasaantuu paahdetun karamellin, kypsän sherryn, imelän saaristolaisleivän ja hennon savuisuuden sävyihin.

Maku samoin avautuu kunnolla vasta vähän ilmaa saatuaan, mutta se onkin toki järeä ja pinot-vetoinen parhaaseen Bollingerille tyypilliseen tapaan: siinä on punaista omenaa, hapokasta mansikkaa, hiukan hunajaa ja kokonaisuuden silottaa tynnyrikypsytyksen tuoma vaniljaisuus. Päättäväinen mutta jo tasaantunut hapokkuus säestää hienosti kauniiksi kypsynyttä kokonaisuutta. Kasikasi on tällä hetkellä erittäin nautittava huippuvuosikerta ja talonkin taso on ennalta tuttu.

Bolly oli vaisun alun vuoksi omassa arviossani jäämässä vähän kahden muun viinin jalkoihin. Se avautui kuitenkin hienoon iskuun, ja viimeiset lasilliset valuivatkin kurkkuihin hymyt korkealla suupielissä. Jos viiniä olisi yhä riittänyt, olisi pisteitäkin ehkä  joutunut korottamaan lisää - kypsä huippuviini, jota ei ole mitään syytä enää piilotella kellarissa! 95

Dom Perignon Oenothèque 1990

Tämän viinin hienopiirteinen eleganssi säväyttää heti ensinuuhkaisusta lähtien. Tuoksussa on voimakasta paahteisuutta ja ennen kaikkea vastustamattoman hieno maitokahvin aromi, joka kestää niin kauan kuin viiniä riittää. Muina sävyinä on häivähdys limeä ja mustaa viinimarjaa, sekä myöhemmin myös vihreitä karviaismarjoja.

Maku on alkuun hämmästyttävän rosésamppanjamainen hentoine kypsän karpalon ja puolukan vivahteineen. Jatkona seuraa kuitenkin liljaa sekä passionhedelmää, ja myöhemmin maustakin alkaa löytyä mokkaa ja hentoa kermaisuutta. Viinin rakenne on korostetun sileä, minkä vuoksi melko kirpeä hapokkuuskin nivoutuu kokonaisuuteen oikein tyylikkäästi. 

Chardonnay tuntuu tässä rypäleistä selvästi hallitsevimmalta ja viinissä on joko myöhäisestä korkinvaihdosta (vuonna 2003) tai vuosikerrasta johtuvaa, sinänsä kiehtovaa ristiriitaa kirpeyden ja kypsien sävyjen välillä. Tästä hienoudesta huolimatta jäi sellainen tuntuma, että muutama lisävuosi kellarissa olisi voinut irrottaa viinin potentiaalista vieläkin enemmän. Pidin Domia aluksi niukasti kolmikon parhaana, mutta myöhemmin vähäinen etumatka tasoittui. Kenties munkin aivan terävin huippuvire sittenkin hävisi jo ennen viimeisiä lasillisia? 95

Henriot Cuvée des Enchanteleurs 1996

Tässä on klassisten mittasuhteiden samppanja, joka jyrää täysillä heti alkutahdeista lähtien! Tuoksussa on hasselpähkinää, nugaata, kermaa, voita ja vähän vihreää omenaa.

Maku on suuntäyttävän runsaan hedelmäinen: siinä on kypsää, mehukasta sitruunaa sekä vihreitä karviaismarjoja ja omenia. Pitkästä jälkimausta erottuu ananasta ja häivähdys kuivan kirpeää sherryä. Tässä, toisin kuin monissa muissa ysikutosissa, hapokkuus jää säestävään sivurooliin antaen hedelmäisyydelle tilaa sädehtiä. Tasapaino on Henriotin tavaramerkki, ja tässä huippuviinissä siihen on yhdistetty sikermä hienoja nyansseja. Viinillä on kellarissa elinikää toki vuosikaupalla, mutta jo nyt tämä on todella herkulliseksi kypsynyt ja vaikeasti vastustettava. Maistoin tätä viimeksi puolitoista vuotta sitten, ja nyt tämä oli selvästi edellistä kertaa parempi. 95

Alkuillan voittajaäänestyksessä Domppa kepitti Bollyn 2-1, mutta kolmikon tasaisuudesta kertonee se, että CdE:kin sai kaksi kakkosääntä. Bolly oli näistä kypsin ja rotevin, Domppa elegantein ja Henriot tasapainoisin. Loppujen lopuksi päätin itse nimetä vain kolme jaettua ykköstilaa...

Loppuillasta tuli maistettua vielä Ruinartin R de Ruinart, jota en ollutkaan aikaisemmin lipittänyt. Ihan ookoo, hiukan paahteinen mutta hedelmältään melko neutraali, vähän makea perussamppanja. Isojen talojen sarjassa tämä ei kyllä yllä parhaiden vakiosamppanjoiden joukkoon, keskikastia siis. 85