Pullollisia

Perjantaina lasissa oli pitkästä aikaa rosésamppanjaa. Sokkona viiniä olisi voinut olla pelkän värin perusteella hankala tunnistaa roséeksi, niin kalpea se pientä kuparinpunaista häivähdystä lukuun ottamatta oli. Viinin tuoksu aukeaa heti vasta-avatusta kylmästä pullosta kaadettunakin mukavan runsaana. Se on myös kauniisti kerroksekas: Päällimmäisenä ovat tummat marja- ja hedelmäsävyt , joista erottuvimpina ovat voimakas, puhdaspiirteinen kirsikka sekä boysenmarja. Näitä tukee kypsähkö, tasainen paahteisuus, ja kokonaisuuden kruunaa kermainen, jopa voihin taittuva samettisen pehmeä aromi. Maussa on kypsää vadelmaa, hapokasta mansikkaa ja verigreippiä. Hapokkuus on vuosikerran luonteen mukaisesti tasaisen runsasta ja suuntäyttävää, ja se jättää vadelmaisen jälkimaun viipyilemään suussa varsin pitkään. Siinä missä tuoksu on jo hienosti avautunut ja moniulotteinen, on maku kokonaisuutena kuitenkin yksiulotteisempi ja sävyiltään karkeampi. Erityisesti jälkimaussa on vielä aika reilu...

Koko juhannus kului tällä kertaa ilman ensimmäistäkään samppanjapisaraa, joten heti maanantai-iltana piti kaivella kellarista kuplivaa juotavaa. Käsi osui tällä kertaa Philipponnatin ikääntyneeseen blanc de blancsiiin. Viinin väri on kevyen kullankeltainen, ja siinä on varsin pienet, terhakat kuplat. Ensituntuma tuoksusta on huolestuttavasti sherryyn taittuva, mutta aromi onneksi hälvenee juoman avautuessa ja lämmetessä eikä palaa ainakaan sen reilun parituntisen aikana, kun viiniä pullollisessa riittää. Tuoksu on toki kypsä, niin kuin tähän ikään ja erityisesti vuosikertaan kuuluu: keskeiset elementit ovat vaniljapulla, hyvin kypsä päärynä ja kokonaisuutta raikastava melko runsas sitruunankuoren sävy. Maussa on hyvä tasapaino kypsien vihreiden omenasävyjen sekä toisaalta trooppisempien hedelmien, kuten ananaksen, mangon ja persikan välillä. Hapokkuus kannattelee makua melko mukavasti tuntuen jopa yllättävän terävältä, vaikka kokonaisuus jättääkin melkeinpä yltäkylläisen nektar...

Uusimpien Polien testaaminen sai kesäisenä perjantaina jatkoa nollakakkosesta, mutta nyt tavallisena vuosikertaversiona (ko. vuoden Winstonia joutunee vesi kielellä odottamaan vielä vuoden pari). Viinin tuoksu on jonkin verran paahteinen, mutta muuten kokonaisuutena melkoisen sulkeutunut. Kovasti yrittämällä nenään irtoaa kuitenkin ainakin limen kuoren, raparperin, korianterin ja piikiven aromeja. Maussa sija on lähinnä sitruunalla ja raa'alla omenalla. Hapokkuus on toki tiukkaa, mutta ei mitenkään päällekäyvää, erityisesti jälkimaku on kuitenkin tiukan kirpeän kitkerä tuntuen suussa karkean kulmikkaalta. Tämän vuoksi viini ei ainakaan tässä nykykunnossaan ole erityisen nautittava, enkä oikein osaa tästä aavistella lupausta suuresta tulevaisuudestakaan. Epäilemättä tämä voi vuosien myötä muuttua aivan toisenlaiseksi, sillä nyt Polle tuntuu kenties keskeneräisimmältä maistamaltani vuosikerran 2002 samppanjalta. Hiukan samanlainen tunne tuli Roedererin nollakakkosesta tuore...

Charles Heidsieck Vintage 1995 Viinin väri on hennosti vaaleankeltainen ja siinä on pirteät, runsaat kuplat. Herkkusienen tuoksu viivähtää vasta-avatussa pullossa, mutta vaimenee taka-alalle viinin saadessa ilmaa. Tuoksu on talolle tyypillisesti runsaan paahteinen, taittuen tässä hienossa vuosikertaviinissä kahvin ja maitosuklaan sävyihin. Lisänä on myös reilu annos puhdaspiirteistä, suoraviivaista sitruunaisuutta. Maku on mehukas ja raikas, vihreän omenan ja päärynän hallitsema. Läsnä on kuitenkin myös karviaismarjan sävy kielien siitä, että jäljellä on tältä osin vielä annos kypsymätöntä reserviä. Samaa kertoo myös kevyt limen kuoren sävyttämä kirpeys, joka yhdessä runsaahkon hapokkuuden kanssa saattelee jälkimaun aivan asialliseen mittaan. Hyvän vuoden hyvä vuosikertaviini, joka on nyt pykälän kypsempi kuin edellisen kerran reilu pari vuotta sitten maistettuna. Jatkoseuranta täytyy valitettavasti suorittaa ysikutosilla, sillä omat CH:n ysivitoseni loppuivat täsmälleen...

Tässä viinissä on lämmin, selvästi pinot-vetoinen tuoksu, ja sen runsasta hedelmäisyyttä syventää hentoinen paahteisuus. Päällimmäisinä sävyinä erottuu punaista omenaa, kanelia ja ananasta. Maussa hyvä tasapaino ja sileä rakenne korostuvat vielä selvemmin: sitä värittävät papaija, ananas sekä eksoottiset mausteet. Hapokkuus on maltillista ja se kannattelee melko pitkää, päärynäistä jälkimakua ilman mitään havaittavaa kirpeyttä. Tässä viinissä on tuoreeksi julkaisuksi tosiaan mainio tasapaino, ja lisäksi viini tuntuu jo suhteellisen kypsältä, mikä lienee paljolti vuosikerran ominaispiirteistä johtuvaa. Uusin SWC on kokonaisuutena kelpo viini, ja varsinkin Viking Linen tämänhetkisellä hinnalla sitä voisi jopa harkita hankkivansa lisää. 92

Pullosta kuuluu avatessa vain melko laiska pihaus, mutta kuplat ja mousse ovat kuitenkin ihan asialliset. Tuoksu on hienostunut, mutta samalla oikeastaan jopa vähän ujo: sävyjä löytyy joka tapauksessa enemmän kuin riittämiin, samalla kun viini hiljalleen lasissa lämpenee ja avautuu: voita, inkivääriä, karamellin säestämää makeaa paahteisuutta, sitruunaruohoa ja hiukkasen savuisuutta. Maun voimakkain komponentti on lempeän kirpeä sitruuna, jonka lisänä on kypsää päärynää ja viikunaa, sekä toisaalta hapokasta hunajamelonia ja punaista omenaa. Rakenne on pehmeä ja sileä, jälkimaku voisi kenties olla hiukan pidempikin. Itse asiassa kokonaisuus muistuttaa varsin paljon Clicquot'n -88 Rare Vintagea, jota olen juonut lähimenneisyydessä useampaan otteeseen. Tämä muutaman vuoden vanhempi Grande Dame on hiukan tyylikkäämpi kokonaisuus ja lisäksi mukana on minusta vuosikerrasta johtuva, ikään nähden varsin tiukan hapokas komponentti. Toisaalta hedelmäisyyden runsauden ja tasapainon osal...

Menneen viikonlopun viinit olivat tällä kertaa vakiosamppanjakategoriassa, kaksi kolmesta sentään uusia tuttavuuksia. Henri Giraud Esprit de Giraud Taloon tutustuminen on kerrankin mukavaa aloittaa portaikon alimmalta askelmalta eli vakiosamppanjasta. Tämän lähtötason viinin rypälelähde ei toki ole yksinomaan pienen talon kotikylä, huippu-pinotista tuttu Aÿ, mutta pinot noir dominoi tässäkin 70 % osuudella lopun ollessa chardonnayta. Viinin tuoksu on kirpeä mutta tyylipuhdas: siinä on karviaista ja vihreää omenaa, joita säestävät kevyt vaniljaisuus sekä tuoreiden jauhojen aromi. Maku on lähinnä greipin sävyisen hedelmäisyyden täyttämä, jota pieni mineraalisuus ja hento nugaan häivähdys kuitenkin monipuolistavat. Hapokkuus on aika terävää, mutta jälkimaku on vakiosamppanjaksi pitkä ja mehukas. Tässä ei ole myöskään mitään häiritsevää makeutta, eli dosage on mainiosti kohdallaan. Pullo taisi kellaroitua kaapissani melkein täyden vuoden - saattanee olla osasyy siihen, että tä...